Sedän leffafiilistely : Drive

Perjantaina kävimme poikain kanssa katsastamassa, miltä vaasalaisorkesteri And Then You Die kuulostaa livenä vuonna 2012. Itsekin soittelin ja vähän
säveltelinkin aikoinaan bändissä, jonka kokoonpano on muuttunut vuosien varrella useita kertoja ja tämä on tietysti vaikuttanut myös yhtyeen soundiin. Tällä hetkellä kohtalaisen tavanomaisella instrumenttikattauksella operoiva ATYD kuulostaa omaan korvaani aika perinteiseltä industriaalirokilta. Bändin voisi hyvin kuvitella soittamaan johonkin 80-luvun postapokalyptiseen leffaan hämyisessä salabaarissa ydintuhon jälkeisessä maailmassa..  No, hassuttelun puolellehan sekin ilta meni, joten rapeahkoon lauantaihin herääminen tiesi rauhallista päivää. Hyvänä jatkeena perjantain fiiliksille toimi Drive.

Olen jo pitkään halunnut nähdä leffan, jonka eräänlaista tittelibiisiä, Kavinskyn Nightcallia, on trendijengi postannut facebookiin lähes yhtä ahkerasti kuin biisinikkarit ym. taideporukka linkkasivat Gotyen Somebody that I used to know renkutusta viime syksynä. Nightcall on kieltämättä erittäin hyvä kipale ja kun se leffan alkumetreillä lähtee soimaan ovat kylmät väreet tosiasia. Niin hyvin on biisin lähtö ajoitettu. Muutenkin elokuvan musiikki on tavallisuudesta poikkeavaa kohtalaisen minimalistista elektronista soundimaailmaa, mikä tietysti lämmittää Sedän mieltä. Musiikkia ei myöskään ole leffassa liikaa, mikä myös kielii onnistuneesta teoksesta. Silloin tällöin ainakin minulle tulee elokuvia, ja etenkin televisio-ohjelmia katsellessani olo, että musiikilla siloitellaan muilta osin laiskasti toteutettua kerrontaa. Drivessä näin ei ole, myös dialogi on harvasanaista.

Drive ei ole perinteinen actionpläjäys, vaan ehkä hieman, ainakin minun asteikollani, välillä jopa taiteen puolelle lipsahtava teos. Tässä välissä täytyy huomauttaa, että Setähän on hyvinkin perinteisen amerikkalaisen elokuvaviihteen ystävä ja esimerkiksi Melancholian kaltaiset outoudet katsellaan läpi hampaat irvessä odotellen lopputekstien ilmestyvän ruutuun mahdollisiman nopeasti. Vaikkakin Driven sisältämät muutamat hidastetut, erikoisesti valaistut artsyfartsylta haiskahtavat kohtaukset tulevat tietyllä tapaa vähän nurkan takaa, ne istuvat kyllä kokonaisuuteen. Ehkäpä juuri sen vuoksi, että elokuvan jollain tapaa 80-lukulainen, värikylläinen maailma on minulle mieleinen. Muutenkin elokuva on kuvakerronnallisesti askeettinen, mikä tietysti miellyttää silmää. Olen aina pitänyt loppuun asti mietityistä kuvista, otoksista ja valaistuksesta, jotka parhaimmillaan muodostavat elokuvasta sekvenssin hienosti sommiteltuja ja valaistuja eläviä valokuvia.

Driven sisältämä raaka väkivalta yllätti. Ei määrällään, vaan toteutustavallaan, joka herättää kyllä paatuneessakin Rambo -fanissa inhoa. Väkisinkin mieleen juolahti Tarantino, tosin kyseisen herran leffoissa verellä mässäily menee jo toki huumorin puolelle. Kaikenkaikkiaan kuitenkin monelta osin miellyttävä katselukokemus, täytyypä ottaa myös soundtrack kuunteluun.

avatar Mikko Tamminen on musiikkituottaja, jonka kappaleita on kuultu mm. Suomen, Saksan, Japanin ja Etelä-Korean hittilistoilla. Muut kirjoitukset käyttäjältä