Kesää odotellessa päräytetään parit gangstaräpit arkistoiden syövereistä. Kiillotetaan vanteet ja pistetään se luu pihalle. Kunkku kruizin! Paupau!
UGK – Da game been good to me
Etelän lahja maailmalle. Jo aikasemmin mainitsemien Lil half deadin ja Foesumin ohella UGK kuuluu autoni vakiotarjontaan musiikkirintamalla. Etelän herrojen koko tuotanto on niin täynnä timanttia että oli hemmetin vaikeata valita mitä raitaa hehkuttaisi. Tätä träkkiä on tullut fiilisteltyä ehkä liian vähän joten alan samantien korjaamaan tilannetta.
Rifleman – Boogie on
Muunmuassa Project blowed -kollektiivissa vaikuttanut Ellay Khule on repinyt itsestään Rifleman sivupersoonan gangsterimmalle soundilleen. En tiedä onko aika kullannut itselle tuon Riflemania levyn hemmetin legendaariseen loistoon mutta jos se vieläkin toimii niin ei pysty valittamaan. Suosittelen tarkistamaan myös dokumentin herran meiningeistä. Thats how players roll vaikka yllättäen yhtään musiikkivideota Riflemania levyltä ei löytynyt.
Rappin 4 Tay – Players club
Puhutaan playereistä niin tätä kutumusaa ei voi ohittaa. Todella silkkistä soundia vuosien takaa. Silkkisyyden voi päätellä jo pelkästään siitä että 4tayn ensimmäiset viralliset räpit on nauhoitetttu vierailemalla (muistaakseni, korjatkaa jos olen väärässä) Too Shortin levyllä.
Olen koettanut kuunnella 4tayn kahta vuonna 2011 tullutta levyä mutta hankala siitä on fiilistä hakea koska on niin tottunut kuulemaan näitä silkkisiä gangsteriballadeja. Too shortin tuotannolla on samainen vaikutus itselle joten yhtäläisyyksiä on näyttävästi enemmänkin.
Koska YouTubesta on tullut niin monelle ensisijainen kanava musan kuunteluun (esim. Yön Poltteen vapinaa on katsottu kohta 1,2 miljoona kertaa), Kunkku ja Tamu päättivät kuvata uuden EP:n nimibiisille tunnelmaan sopivan videon. Kuvaamisesta alettiin puhua torstaina ajomatkalla bänditreeneistä kotiin, Tamu kirjoitti käsikirjoituksen perjantaina, sunnuntaina oli kuvaukset ja seuraavana keskiviikkona video oli jo maailman nähtävillä YouTubessa. Nykytekniikka on oikeissa käsissä aika huikeaa!
Riemuksemme “Hiitti” on soinut pariin otteeseen YleXillä ja Tamu kävi kanavan haastattelussakin, joten tässä katsojalukuja nostattava making of -raportti.
Kuvassa Pähkinä, hovikuvaajamme Jussi ja Tamu.
En ole tarkemmin haastatellut jätkiä, mutta In the Heat of the Nightin inspiraationa on saattanut toimia Miami Vicen öinen maailma tai Drive, jota Setä hehkutti blogissa taannoin. Sanoituksissa viedään neitiä yöajelulle, joten autovideohan tähän oli pakko saada. Käsikirjoituksessa peräänkuulutettiin kaupungin valoja, märkää asfalttia ja unenomaista fiilistä.
Kuvaussessio alkoi perehdyttämällä Pähkinä automaattivaihteisen auton käsittelyyn. Sitten hyppäsimme kaikki neljä kyytiin ja lähdimme kiertelemään hämärtyvän Vaasan katuja. Jussi kipitti auton vierellä ja väänsi itsensä milloin takaluukkuun, milloin kojelaudalle, kun me muut vaihtelimme paikkoja ja koetimme parhaamme mukaan valaista kuvattavaa tyyppiä valomiekoillamme. Valossa kylpevä matkustamo herätti ihmetystä vastaantulijoissa, mutta liikennesääntöjä emme tietenkään rikkoneet.
Käsikirjoituspalaveri ja kahvi – ABC:lla tietysti.
Jussi ja Tamu olivat heti samalla aaltopituudella kuvaustyylin suhteen, joten kuvaukset olivat ohi parissa tunnissa (aluksi tehtiin yksi hukkareissu Raippiksen sillalle, jota päivän sääolosuhteet eivät imarrelleet). Tamu linnoittautui kaiketi yöksi kameran muistikorttien kanssa pajalleen, sillä jo seuraavana päivänä näytillä oli ensimmäinen versio. Ja huh huh kuinka hieno se olikaan!
En nyt ala väittämään että musiikkivideon teko olisi aina lastenleikkiä – sekä Tamu että Jussi ovat videoalan ammattilaisia – mutta In the Heat of the Nightin video sisältää opetuksen muillekin bändeille. Jos nimittäin budjettia ei ole, soittajat eivät ole kotonaan kameran edessä ja kiirettäkin pukkaa, less is more. Simppeli toteutus päihittää 6-0 rock-oopperan, jonka kässärissä on James Cameronin verran kunnianhimoa mutta toteutuksessa Djpaten resurssit. Ja jos muuta ei keksi, energinen soittovideo ei koskaan mene pois muodista.
Speksit
Kamera: Nikon D7000
Linssi: Nikkor 50 mm 1:1.8 D
Valaistus: 3 kpl LED-työvaloja Motonetistä á 9,90 euroa
Ajomatka: n. 100 km
Kuvausten kesto: 3,5 tuntia
Jussi kertonee myöhemmin blogissaan enemmän kuvausten teknisestä puolesta. Sinä puolestaan voit kipaista uuden EP:n minisaitille ja ladata kaikki kolme biisiä koneellesi täysin ilmaiseksi.
Beastie boy Adam Yauchin kuolemaa on pahoiteltu ansioituneesti (lue esim. NRGM, Rumba) muualla intterwebissä, joten ei siitä sen enempää. Käytän Beastie Boysia kuitenkin aasinsiltana tämän viikon crossover-Perjantainousuihin.
Beastie Boys – Sure Shot
Beastie Boys ei ole koskaan ollut minulle elämää suurempi bändi. Hyviä biisejä riittää, mutten ole valvonut öitä pohtien Fight For Your Rightin merkitystä hip-hopille tai Tiibetin ihmisoikeustilannetta. Kolmikon ympärillä on kuitenkin jokin valtava sympaattisuuden aura, joka on vain kasvanut vuosien varrella. Ja hemmetti, nämä jannut ovat osoittaneet, ettei ikä todellakaan ole muuta kuin pelkkä numero! Ehkä juuri Beastie Boysin ikinuoren olemuksen takia MCA:n kuolema kirpaisikin niin monia.
Rage Against The Machine – Renegades Of Funk
Rajuimpina räppivuosinani hyvin harva muun musiikkityylin edustaja läpäisi seulan, ja jos niin tapahtui, kallistuin enemmän elektroniseen musiikkiin kuin metalliin. Jotain sähkökitaralla soitettua räimettä huoneestani kuitenkin kantautui: House of Painin sinkkujen “heviversiot”, Judgment Nightin soundtrack ja tietenkin Rage Against The Machine. Alleviivaan crossover-teemaa valitsemalla soittoon tämän Afrika Bambaataa -coverin.
Red Hot Chili Peppers – Suck My Kiss
RHCP:n vanhimmat albumit menevät minulta yli hilseen ja uusimpiin en ole ehtinyt tutustua (niiden haukkuminen väljähtyneiksi alkaa olla jo levyarvostelijoiden vakiofraasi). Niinpä varsinainen lempparini chilipippureiden tuotannosta on 1999 julkaistu Californication. Nousutunnelmiin sopii kuitenkin parhaiten tämä hieman vanhempi funk-jyrä 21 vuoden takaa.
PS. Vaikka bändi ei niin napostelisi, Anthony Kiedisinmuistelmateos on viiden southerncomfortin arvoista musaluettavaa. En taida enää muistaa kirjasta tarpeeksi varsinaista arvostelua varten, mutta toimikoon tämä suosituksena. Mars kirjastoon!
Vaikka Perjantainousuihin on vielä pitkä matka, haluan suositella erästä bändiä Palmupuistikon lukijoille just nyt. Paitsi että Doc Hollywoodin biisit ovat kuuntelemisen arvoisia, näen bändin toimintatavoissa jonkinlaista sielunveljeyttä meihin.
Täältä käsin kaikki amerikkalainen näyttää niin mahdottoman suurelta. Ylläoleva video on kuvattu Los Angelesissa ja Miamissa, maisemissa jotka ovat tulleet meille televisiosta tutuiksi kauniiden ja rikkaiden temmellyskenttänä. Biisissä vierailee vieläpä Ras Kass, arvostettu räppiveteraani. Nämä jätkät ovat salettiin tähtiä – eihän kaukana Suomessa muuten olisi edes kuultu heistä. Nyt taitaa Mäyrällä mopo keulia, jos vertaa porukkansa puuhastelua American Meininkiin?
Loppujen lopuksi erot eivät ole niin dramaattisia. Aivan kuin mekin, Doc Hollywood jakaa musiikkiaan ilmaiseksi netissä. Blogi, Twitter, YouTube… ei noita kanavia ylläpidä mikään PR-toimisto vaan Lex ja Louie itse. Aivan kuin mekin, he ovat kuvanneet ja leikanneet videonsa itse. I Wavella on tällä hetkellä 12 000 katselukertaa, pari tuhatta enemmän kuin meidän Hiitillämme. Onkse paljon vai vähän? Huumoriakin Hollywoodista löytyy: Heidi Klumille kirjoitettuun vonkausbiisiin on sämplätty tämän eksää ja kansikuva on taattua Googlen kuvahaun funnypics-osastoa.
Mikä on tämän poukkoilevan tarinan opetus? Ehkä se, ettei kaikkeen isosta maailmasta tulevaan musiikkiin pidä suhtautua markkinointikoneiston läpi puristettuna tuotteena. Puistikolla diggailtiin jo kolmisen vuotta sitten We Run L.A. -hittiä ja pidettiin Doc Hollywoodia suunnilleen miljonääreinä. Todellisuudessa monet artistit joita katsomme ylöspäin koettavat löytää musiikilleen kuuntelijoita samoista nettipalveluista ja samoin keinoin kuin mekin täällä periferiassa.
Toinen opetus on, että mainetaloudessa linkki on paras tapa kiittää tekijää. Hiitti EP:n julkaisupäivänä Facebook oli mustanaan ystäviemme tilapäivityksiä, jotka levittivät tietoa uudesta plätystä – iso kiitos siitä! Laitan siis vuorostani hyvän kiertämään: kuuntele ja lataa tästä Spit No Evil -mixtape.
Tämän viikon nousuissa ajattelin tarjoilla minulle henkilökohtaisesti tuttujen tekijöiden biisejä. Edellisissä nousuissani jo hiukan sivusin sitä faktaa, että Suomesta löytyy nippu aivan huikeita tekijöitä, jotka ansaitsevat tulla mainituksi myös Palmupuistikolla. Taasen täytyy todeta, että mitään aivan tajutonta perjantaibiletykitystä ei pakettini taaskaan tarjoa. Olen kai sitten sen verran perisuomalainen melankolinen monni, että minuun vetoaa yleensä tuo sininen sävel. Yhyy ja snif. Koitetaan nyt kuitenkin aloittaa rempseästi. Lue koko artikkeli »
